Luotan ihmisiin ja erityisesti läheisiin, niihin jotka kuvittelen tuntevani. En usko pahaa kenestäkään, vielä senkään jälkeen kun näen jonkun toimivan jotenkni vilpillisesti, tai omaa etuaan varmistaen. Miksi haluan ajatella parhain päin senkin jälkeen, kun todisteet toisenlaisesta suhtautumisesta ovat jo ilmeiset? Ehkä puolustelen sillä, ettei kukaan fiksu ihminen tahallaan aiheuta kenellekään mitään pahaa. Jospa hän jossakin tilanteessa huomaakin arvioineensa ja puhuneensa väärin, tai edes negatiivisesti. Anteeksipyyntöä en sentään sinisilmäisenäkään odota - sen verran realisti olen.

On aika helppoa, vaikkakin ovelaa, määrittää toinen huonoon valoon. Se ei ole suorastaan pahan puhumista, vaan pohditaan jotain 'huolta' ääneen, että miten se nyt niin toimii, tai ei se vaan osaa asioitaan hoitaa. Pahanpuhuja hyvänä ihmistuntijana ikään kuin korjaa 'virheellisiä' käsityksiä: "ei sen asiat ihan niin hyvin ole, kuin on antanut ymmärtää". Ja niin puheen kohde nähdään vähitellen teitynlaisena, ja hänen sanansa ja tekonsa tulkitaan  määrittellyn suodattimen läpi.

 Sitten sitä vaan ihmettelee, miksi tuleekin jatkuvasti väärin ymmärretyksi ja tutkailee itseään, miten ei osaa sanoa sanottavaansa niin kuin tarkoittaa. Mikä siinä puhetavassani on niin outoa tai kummallista, että tulen tulkituksi totaalisesti väärin, yritinpä selittää miten tahansa. Olen melko sokea huomaamaan tällaista 'huolta esittävän ja uutisia kertovan' puheen sisällä vaikuttavan kateuden, ahneuden, oman edun tavoittelun tai ehkä puhujan omat pettymykset. Yllättävää onkin, kun joku ulkopuolinen näkee selvästi tämän tulkintasuodattimen.

Löytyykö suurempaa pettymystä, kuin pettyä läheiseen, jonka on kuvitellut tuntevansa, ja jolle on syvimpiä tuntojaan paljastanut. Onko luottaminen typerää ja kuvitelma toisen tuntemisesta itsepetosta. Millainen tulkintasuodatin sitten itsellä on - heittääkö arviointi pahasti toiseen suuntana? Sinisilmäiselle ei kokemuskaan välttämätättä opeta mitään, vai tuleeko sitten tosi kipeän pettymyksen jälkeen niin varautuneeksi, ettei enää paljasta kipeitä asioitaan kenellekään?

Täytyy silti tunnustaa, että ne jotka pitävät minusta, ymmärtävät tarkoitukseni ja tulkitsevat puheeni myönteisesti. Ehkä kipeintä onkin joutua hyväksymään se tosiasia, että tämä minut määrittänyt läheinen ei pidä minusta. Hän näkee minut tietyn vääristävän suodattimen läpi minut, eikä siksi tunne minua. Ei taida hyödyttää ottaa hänen asennettaan puheeksi missään tilanteessa.

Olisko tehokkain kosto tällaiseen 'pahuuteen' osoittaa ylenpalttista ystävällisyyttä tätä raukkaa kohtaan?